Nyt kävi näin, parempi tuuri ensikerralla.

Juteltiin Shirleyn ja Royn, perheen vanhempien kanssa vähän viime viikolla. He sanoivat huomanneensa minussa väsymystä ja hiljaisuutta, kyselivät mikä on. Kerroin sitten heille oikeastaan kaiken mikä on mieltä painanut, istuttiin ja juteltiin kaikenlaisista asioista pitkään. Lopulta tultiin sellaiseen yhteisymmärrykseen, että annetaan viikko pari aikaa tilanteelle ja ajatuksille hautua, katsotaan miten menee ja sitten tehdään päätös: jäänkö vai lähdenkö.

Ihan vaan sen juttelun takia parani mieli hurjasti, mutta olo on ollut silti aika kurja viime viikonlopun takia. Oli yhden ei-sittenkään-niin-luotettavan uuden tuttavuuden, oikeastaan kaverin synttärit. Lähdimme ulos iltaa viettämään, ja meni ehkä muutama tunti korkeintaan aikaa kun sain huomata, että ilta oli menossa oikein hyvää vauhtia päin sangen suurta männikköä. Ei siinä auttanut sitten muuta kun jättää vähäinenkin alkoholin nauttiminen kokonaan ja alkaa katsomaan tyttöjen perään, että päästäisi edes jonnekin yöksi.

Lopulta ilta meni niin, että toinen tytöistä katosi jonku ranskalaisen pojan mukaan, ja toinen (jonka mukana minun oli pakko kulkea, koska en voinut mennä muuallekaan) lähti minua kädestä vetäen jatkobileisiin ison poikalauman luokse. Minulla meni sitten koko yö valvoessa ja itsestäni huolta pitäessä, sillä sinne ei todellakaan uskaltanut nukahtaa. Siinä sai olla vähän varuillaan kun muutama herrashenkilö kävi välillä vähän liian lähellä minua ja minun kärsivällisyyden rajoja. Lopulta päätin lähteä pois sieltä, sillä kaverikin oli jo sammahtanut, eikä minulla ollut mitään virkaa olla siellä ja pakottaa silmiä pysymään auki.

Tuli siis viime lauantaiaamuna käveltyä aamuauringossa kello 6:50 Corkin keskustassa. Oli muuten todella kaunista, mutta unettoman yön jälkeen vähän heitti päässä, ja oli päästävä ensitilassa takaisin kotiin. Bussi, taksi, meni rahaa, mutta sainpahan sitten nukuttua iltaan asti, ja koko seuraavan yön ja aamupäivän myös.

No, päivät kului, en minä vieläkään oikein osannut nukkua. Alkoi jo aika pahastikin painaa uupumus. Shirley otti minut sitten syrjään ja juteltiin uudelleen tässä yhtenä päivänä. Tiedettiin molemmat, ettei tämä tilanne nyt vaan parane, ei se meiltä onnistu. Joten hän kertoi, että he olivat varmuuden vuoksi katselleet jo uusia tyttöjä, ja yksi hyvä vaihtoehto oli jopa löytynyt. Tyttö olisi valmis tulemaan miltein heti, joten nyt pitäisi vaan katsoa onko tyttö sopiva ja milloin minun on aika pakata kassit ja suunnata takaisin Suomeen. Luultavasti elokuun puolenvälin paikkeilla/jälkeen.

Harmittaahan tämä, koska olin odottanut paljon enemmän, mutta toisaalta ikäväkin on ollut kova ja väsymys kasvanut vain. Olen puhunut monen monituisen ihmisen kanssa tästä, mukaanlukien yhden aupairperheen äidin kanssa, joka on itsekin ollut nuorena aupairina. Hän sanoi minulle, että jos perheen kanssa ei tule toimeen, eikä ole hyvä olla, on hyvä puhua asiasta. Ja jos tilanne ei vain parane, niin lähteä mahdollisimman pian pois, hankkia vaikka uusi perhe. Sillä tämä on MINUN vuosi, ja se menee aivan hukkaan jos en viihdy, eikä silloin perhekään ole tyytyväinen. Näin minäkin ajattelin. Joten lähden nyt Suomeen toviksi, alan etsiä uutta paikkaa (luultavasti uudesta maasta, tämä ei ihan ollut sellaista kuin odotin tämä Irlannin elämä) ja saa nähdä mitä tuleva tuo.

Nähtiinpä nyt tämäkin ja saatiin uudenlainen kokemus, enkä pois vaihtaisi! Ensi kerralla mietin ja suunnittelen ja tutustun vaan tarkemmin perheeseen ja päämäärään, nyt tiedän mitä pitää muistaa kysyä ja mitkä asiat sopia etukäteen. Mutta maailmalta en kyllä pysy poissa, se on varma!