Nyt kävi näin, parempi tuuri ensikerralla.

Juteltiin Shirleyn ja Royn, perheen vanhempien kanssa vähän viime viikolla. He sanoivat huomanneensa minussa väsymystä ja hiljaisuutta, kyselivät mikä on. Kerroin sitten heille oikeastaan kaiken mikä on mieltä painanut, istuttiin ja juteltiin kaikenlaisista asioista pitkään. Lopulta tultiin sellaiseen yhteisymmärrykseen, että annetaan viikko pari aikaa tilanteelle ja ajatuksille hautua, katsotaan miten menee ja sitten tehdään päätös: jäänkö vai lähdenkö.

Ihan vaan sen juttelun takia parani mieli hurjasti, mutta olo on ollut silti aika kurja viime viikonlopun takia. Oli yhden ei-sittenkään-niin-luotettavan uuden tuttavuuden, oikeastaan kaverin synttärit. Lähdimme ulos iltaa viettämään, ja meni ehkä muutama tunti korkeintaan aikaa kun sain huomata, että ilta oli menossa oikein hyvää vauhtia päin sangen suurta männikköä. Ei siinä auttanut sitten muuta kun jättää vähäinenkin alkoholin nauttiminen kokonaan ja alkaa katsomaan tyttöjen perään, että päästäisi edes jonnekin yöksi.

Lopulta ilta meni niin, että toinen tytöistä katosi jonku ranskalaisen pojan mukaan, ja toinen (jonka mukana minun oli pakko kulkea, koska en voinut mennä muuallekaan) lähti minua kädestä vetäen jatkobileisiin ison poikalauman luokse. Minulla meni sitten koko yö valvoessa ja itsestäni huolta pitäessä, sillä sinne ei todellakaan uskaltanut nukahtaa. Siinä sai olla vähän varuillaan kun muutama herrashenkilö kävi välillä vähän liian lähellä minua ja minun kärsivällisyyden rajoja. Lopulta päätin lähteä pois sieltä, sillä kaverikin oli jo sammahtanut, eikä minulla ollut mitään virkaa olla siellä ja pakottaa silmiä pysymään auki.

Tuli siis viime lauantaiaamuna käveltyä aamuauringossa kello 6:50 Corkin keskustassa. Oli muuten todella kaunista, mutta unettoman yön jälkeen vähän heitti päässä, ja oli päästävä ensitilassa takaisin kotiin. Bussi, taksi, meni rahaa, mutta sainpahan sitten nukuttua iltaan asti, ja koko seuraavan yön ja aamupäivän myös.

No, päivät kului, en minä vieläkään oikein osannut nukkua. Alkoi jo aika pahastikin painaa uupumus. Shirley otti minut sitten syrjään ja juteltiin uudelleen tässä yhtenä päivänä. Tiedettiin molemmat, ettei tämä tilanne nyt vaan parane, ei se meiltä onnistu. Joten hän kertoi, että he olivat varmuuden vuoksi katselleet jo uusia tyttöjä, ja yksi hyvä vaihtoehto oli jopa löytynyt. Tyttö olisi valmis tulemaan miltein heti, joten nyt pitäisi vaan katsoa onko tyttö sopiva ja milloin minun on aika pakata kassit ja suunnata takaisin Suomeen. Luultavasti elokuun puolenvälin paikkeilla/jälkeen.

Harmittaahan tämä, koska olin odottanut paljon enemmän, mutta toisaalta ikäväkin on ollut kova ja väsymys kasvanut vain. Olen puhunut monen monituisen ihmisen kanssa tästä, mukaanlukien yhden aupairperheen äidin kanssa, joka on itsekin ollut nuorena aupairina. Hän sanoi minulle, että jos perheen kanssa ei tule toimeen, eikä ole hyvä olla, on hyvä puhua asiasta. Ja jos tilanne ei vain parane, niin lähteä mahdollisimman pian pois, hankkia vaikka uusi perhe. Sillä tämä on MINUN vuosi, ja se menee aivan hukkaan jos en viihdy, eikä silloin perhekään ole tyytyväinen. Näin minäkin ajattelin. Joten lähden nyt Suomeen toviksi, alan etsiä uutta paikkaa (luultavasti uudesta maasta, tämä ei ihan ollut sellaista kuin odotin tämä Irlannin elämä) ja saa nähdä mitä tuleva tuo.

Nähtiinpä nyt tämäkin ja saatiin uudenlainen kokemus, enkä pois vaihtaisi! Ensi kerralla mietin ja suunnittelen ja tutustun vaan tarkemmin perheeseen ja päämäärään, nyt tiedän mitä pitää muistaa kysyä ja mitkä asiat sopia etukäteen. Mutta maailmalta en kyllä pysy poissa, se on varma!

Todellisuus iskee.

En oikein ole osannu kirjotella tänne mitään vähään aikaan, kun olen vaan ollu niin kovin koti-ikäväinen, enkä ole siitä halunnut kirjoittaa. Olen ajatellut, että se menisi pois pian. Mutta ei se ole mihinkään kadonnut, oikeastaan kasvanut vain.

Tilanne on sellainen, että olen käynyt nyt ulkona viettämässä iltaa, olen kierrellyt sen verran mitä täälläpäin voi pyörällä kierrellä (koska autoa ei vieläkään ole käytössä), olen käynyt elokuvia katselemassa ja shoppailukierroksilla. Lenkkeilen vähintään neljänä päivänä viikossa ja joka päivä yritän tehdä jotain vähän erilaista pikkuisen kanssa. Mutta iltaisin iskee aina ikävä. Ikävöin Suomen kesää niin kovasti, ikävöin Kaulinpäähän ja ikävöin valoisia kesäöitä, saunaa, kylmään jokeen hyppäämistä ja ilman kuivuutta. Täällä sataa valehtelematta joka päivä ja kosteus tuntuu keuhkoissa.

Ikävä on myös kesälomaa, koska tämä on ensimmäinen kesä kun minulla ei oikeastaan ollenkaan ole vapaata. Perhe on pitänyt lomansa keväällä, joten minulla on edessä töitä töitä töitä jatkuvalla syötteellä, aamua iltaa, arkea ja pyhää.

Tiedän, että tänne tuleminen tarkoitti sitä, että olen pääosin töissä kokoajan. Kaikki kodinhoito on minun vastuulla, pikku-Charlotte on minun vastuulla yli puolet päivästä, ja minä pidän huolen myös siitä, että perheen vanhemmat saavat omaa vapaa-aikaa viikonloppuisin. Eli minulle ei likene sitä vapaata aikaa oikeastaan ollenkaan. Ja vaikka likenisikin, en oikein tietäisi mitä tehdä. Pääosin käyn lenkillä ja siivoilen muuten vaan taloa. En oikein tunne täältä ketään, enkä osaa kauheana olla perheen vanhempienkaan kanssa, vaikka he ovatkin todella mukavia.

Eilen Shirley, perheen äiti kertoi, että hänen serkun luona on myös aupair, 22-vuotias tyttö Latviasta. Tällä tytöllä ei myöskään ole liiemmin tuttuja, ja Shirley kysyikin että haluanko tavata hänet. Ei kai siitä haittaakaan voi olla. Ensi viikolla mennään sitten käymään siellä, Midletonissa, ei kauhean kaukana täältä meiltä. Jos siitä saisi vaikka uuden kontaktin, kun nämä varsinaiset irlantilaiset nuoret ei oikein ole samaa ihmistyyppiä kuin minä. Ainakaan ne jotka olen tähän asti tavannut. Ehkä olen vaan etsinyt vääristä paikoista.

Alan olla melko väsynyt kun en saa nukuttua kunnolla. Jos saisi vaan auton, voisi lähteä viikonlopuksi vaikka tuonne Länsi-Irlantiin katselemaan maisemia ja ajelemaan vaan ympäriinsä, yöt B&B:ssä ja päivät kierrellen. Saisi sitä omaa aikaa, omaa rauhaa, levättyä ja irroitettua hetkeksi tästä rutiinista. Voisi helpottaa hengittämään. Saa sitten nähdä, koska perhe aikoo sen auton hankkia.

Että semmoista tällä kertaa. On minulla kivaa täällä, älkää huoliko. Ikävä on vain juuri nyt kova ja kasvava. Saa nähdä mihin suuntaan se sitten lähtee menemään, mutta toivotaan tietenkin että vähän kutistuisi ja helpottuisi täällä olo ja nukkuminenkin.

Nauttikaa minunkin puolesta Suomen kesästä, vaikka sataisi ja olisi vähän viileää. Täällä sataa kuitenkin enemmän ja on paljon kylmempi merituuli! :)

Vihdoin kuvia!

Onnistuin luomaan valokuvakansion! Elikkä mikäli haluatte ihastella myös Lauran reissun visuaalista puolta, nyt on siihenkin mahdollisuus. Kamera ei ikävä kyllä ole parhaasta päästä, mutta kunhan on jonkinlaista osviittaa siihen miten kaunista täällä on ja minkälaisia näkymiä Lauran silmien eteen aukeaa.

Klikkaa kuvaa :

Irlanti 13.6.2008--->

Enjoy!

( Kuvapäivityksiä tulee varmana lisää kokoajan, joten kannattaa käydä katselemassa aina välillä. )