Odottelua...

Eight days to go...

Alkaa jo kutista jalkapohjissa, jännähikeä pukkaa, ja ajatus meinaa lennellä ympäriinsä miten sattuu. Aina kun taivaalla lentää lentokone, kipuaa tuonne aivonystyröihin ajatus, että vähän yli viikon päästä olen itsekin RyanAirin penkillä ja luultavasti kyynelsilmin katselen kuinka koto-Suomi katoaa kauas taakse. Meinasi hieman suolaisia pisaroita kohoilla silmiin jo tuossa lauantaina lakkiaisissani kun minulle laulettiin Sininen ja Valkoinen, erityisesti kun äiti liikuttui siinä laulellessaan niin kovasti. Pelonsekaista innostusta, varmaan meidän kaikkien osalta. Mutta innostusta kuitenkin!

Käytiin katsomassa äitin kanssa elokuva nimeltä Ps. I Love You, jossa seikkailtiin myön Irlannin maalaismaisemissa. Elokuva oli nyt muutenkin sellainen, että itku tuli heti ensimmäisen kymmenen minuutin aikana, mutta sitten alkoi oikein puistattaa kun oli niin hienoa nähdä vähän sitä tulevaa "kotiseutua", niin uskomattoman kaunista maisemaa että huhhuh. Se on jännä juttu, kun olen aina Irlannista tykännyt (ja erityisesti siihen murteeseen ja tempperamenttiin ollut heikkona jo pitkän aikaa), ja silti olen nyt vasta tajunnut miten hienoa sinne on oikeasti päästä, sinne satumaiseen saarivaltioon. Ihan toiseen maahan. Ihan toiseen elämään, jossakin tuolla monen maan takana. Eihän sinne nyt mitään järjetöntä taivallusta tarvitse taittaa, mutta ei sitä ihan noin vaan sinne lennellä ja takaisin tullakaan. Ja voi mikä mahdollisuus! Turistiretket kun ovat yksi niistä asioista, joita kartan kaikin keinoin, niin päästä nyt siihen asian ytimeen heti kertaheitolla. Peri-irlantilaiseen kotiin, jossa se pikkuinen Charlotte-tyttö vääntää varmasti näin parivuotiaanakin jo paksua irlantia. (...saa nähdä sitten mille solmulle kieli on päässyt taittumaan kun takaisin tulen...)

Pakkailu pitäisi jo aloittaa, matkavakuutus pitäisi hommata ja huomenna mennään äitin kanssa matkalaukkuostoksille, sitten minulla on ihka oma MATKALAUKKU! Äiti kertoili ostaneensa heti omien ylioppilasjuhliensa jälkeen lahjarahoillaan itselle oman matkalaukun kun maailma kutsui kovasti (vaikka mitään matkaakaan ei ollut vielä tiedossa), se oli ainakin ollut äitille askel eteenpäin. Minulla askel on pikkuisen suurempi kun menin ja ostin lentoliput ja hankin paikan jossa majailla seuraavan vuoden ajan.

Yritän kokoajan järjestellä itselleni edes pienimuotoisia läksiäisiä. Mutta tuntuu että ne tärkeimmät ja parhaat kaverit ovat niin kiinni pääsykokeissa sun muissa, ettei mistään tule sopimalla mitään. Täytyy vain nähdä sitten kun on aikaa. Olisi kiva vielä kertaalleen grillailla Suomen alkukesässä, käydä vielä uimassa joessa ennen lähtöä, valvoa yksi kesäyö läpeensä. Kun yöt Irlannissa on kuitenkin pimeitä, ja säätiedotus tulevalle vuodelle on aika lupaava: sadetta, harmaata, sumua, sadetta. Vaan se kuuluukin Irlannille, mikäs minä pieni olen surkuttelemaan kun itse sinne haluan! Otetaan nyt vielä aurinkoa kun säät sallii.

Juu-u, viikko vielä. Kourii mahasta ja nauru- ja itkukohtauksia meinaa sadella. Luultavasti vielä pahemmin ensi viikon loppupuolella. Päivitetään siitä sitten lähempänä...


Parhaita kesänalun hetkiä kaikille!