Pitäähän tämä kotitilannekin päivittää...

Kotona siis ollaan. Kolme viikkoa takana ja tuntuu kuin en olisi missään poissa ollutkaan. olen todella onnellinen että palasin kotiseuduille, koska tajusin vasta täällä miten hankala minulla oli Irlannissa olla. Ja vaikka heti kotiutuessa kasvoja vastaan pyyhkäisi kauheimpia uutisia mitä voi kuulla, olen asettunut tänne ihan normaalisti ja ollut mukavaa nähdä kaikkia rakkaita.

Kun juna jätti 4. päivä Oulun asemalle, oli minulla lähelle 40 tuntia matkustamista takana ja suunnilleen viitisen tuntia unta yhteen laskettuna. Matka sujui kaikenlaisten kommellusten kera: ensin odottelin Corkin päässä lähtöasemalla lentoani parisen tuntia, sitten saavuttuani Dublinin kentälle tajusin, etten voi chekata itseäni ja laukkuani seuraavalle lennolle kuin vasta kymmenen tunnin päästä, kahdeksalta aamulla. No, rullailin siinä laukkujeni kanssa ympäri kahviloita ja ravintoloita ja etsiskelin samalla paikkaa jossa saisin unta. Muutama mukava nojatuoli tuli kokeiltua, mutta vasta neljän aikaan aamulla sain unta kovalla ja kylmällä lattialla kentän eräässä nurkassa. Nurkka oli monen muunkin väsyneen matkustajan yöpaikkana, ja siellä tuntui turvalliselle. Nukuin onnellisesti muutaman tunnin, ja sitten tuli vartija ilmoittamaan että nyt ei enää saa nukkua kentällä. Mietin pitkään että mitä ihmettä, miksei saa nukkua? Jos joku on tosi väsynyt ja nukahtaa vahingossa, niin tullaanko sekin koputtelemaan hereille? No, sitten pyörin vielä pari tuntia ympyrää, onneksi oli läppäri mukana ja pistokkeitakin asemalla, niin sain katseltua elokuvia aamulla.

Kun vihdoin sain itseni terminaalialueelle, kiertelin rahatonna kauppoja ja haaveilin kaikista ihanista vaatteista ja tavaroista mitä sieltä löytyi. Halpoja koruja, liköörejä, karkkeja...mutta rahat oli ehdottoman finito, koska sain normaalia pienemmän palkan kahdelta viimeiseltä viikolta. Perheen äiti oli pitänyt yhden vapaapäivän molemmilla viikoilla ja peri siitä hyvästä 30% molempien viikkojen palkastani. Hieman epäreilua minun mielestä kun palkka oli muutenkin aika minimaalinen. Joka tapauksessa löysin sitten tieni lopulta sinne oikealle portille, ja aloin odotella lennon lähtöä. Kello lähestyi yhtätoista - joka oli lennon lähtöaika - ja aloin miettiä että miksei meitä päästetä edes sisälle koneeseen. Juuri sillä hetkellä kaiuttimista kuulutettiin, että lentokone ei ole vielä edes saapunut. Alkoi jännittää. Minulla oli Köpenhaminassa vaihto toiselle lennolle ja aikaa muutenkin niukasti. 10.55 lentokone saapui vihdoin ja alkoi tyhjentämään edellisiä matkustajia. 11:05 konetta alettiin tarkistamaan. 11:15 meitä alettiin päästää sisään. 11:25 kapteeni ilmoitti ettemme pääse lähtemään vielä ainakaan puoleen tuntiin koska sää on niin huono. 11:58 kone nytkähti vihdoin liikkeelle. Arvatenkin minä sitten kiukusta kiehuen pureskelin kieltäni koko matkan, ja Köpenhaminaan saavuttuamme kapteeni kuulutti että Helsingin jatkolennolle tahtoneen eivät ehtineet koneeseensa. Uudet lennot järjestetään kentällä.

Köpiksessä oli tosi ilkeitä virkailijoita. Ne ei välittäneet ollenkaan minun ahdingosta, kiukkuilivat vain eivätkä antaneet nälkäiselle edes ruokalippuja, kun seuraavan lennon odotusaika oli päälle kolme tuntia ja minä rahaton! Onneksi oli ihana iskä, joka laittoi rahaa ja sain ison ja kalliin lentokenttäsämpylän. Lento lähti ajallaan, monen tunnin odotuksen ja väsymyksen päälle.

Kun kone leijaili Helsingin yllä ja näin ihanat metsäiset ja saariset Etelä-Suomen maisemat, iski pikkuinen itku silmiin. Suomi oli todella, todella kaunis. Ulkona tuoksui ihanalle, loppukesälle, ja oli helpompi hengittää. Hymyilin vaan kuin mielipuoli ja teki mieli tanssahdella laukun kanssa bussiin. Helsingissä ehdin sitten viettää pari tuntia ja nähdä hyvää ystävääni ennen kuin juna lähti viemään kohti Oulua. Yritin taas nukkua, yritin kovasti, muttei tuntunut uni tulevan. Vasta aamulla kun heräsin puhelimen soittoääneen tajusin, että vihdoin oli tainnut uni tulla edes hetkeksi.

Äiti ja isä tulivat vastaan asemalle. Heillä oli kylläkin erittäin surullisia ja sydäntäraastavia uutisia: tätini, erittäin rakas kummitätini oli kuollut edeltävällä viikolla. Kaiken sen väsymyksen ja uupumisen, ja toisaalta Suomessa olon tuoman helpotuksen keskellä en osannut kuin pistää polvilleni siihen aseman laiturille ja itkeä. Eihän sitä voi tajuta, olin vaan ihan hämmentynyt. En kyllä vieläkään ole oikein tajunnut, ainoa tajuamisen hetki taisi olla silloin asemalla ja hautajaisissa, mutta muutoin mietin vain että kohta pääsen taas Pirkkoa katsomaa. Ei siellä enää ole tätiä, taiteilukaveria, sellaista tietynlaista sielunystävää. Aina ollaan ymmärretty toisiamme. Ikävä on, vaikkei sitä huomaa kun ei ymmärrä koko asiaa vieläkään.

No, joka tapauksessa, olen turvallisesti kotona, olen nähnyt kavereita paljon ja tällä hetkellä etsin töitä ja asuntoa Oulusta. Minulla on hyvä olo, erityisesti kun olen alkanut atkinsin dieetille ja paino tippuu hyvä vauhtia, pääsee eroon vuosia rassanneista liikakiloista! Juoksu maistuu (tänäänkin kävin jo lenkillä aamupäivällä) ja energiaa riittää.

Pitkää kirjoitusta taas, olisi pitänyt kirjoittaa heti ensimmäisenä viikonloppuna, mutta oli niin paljon kaikkea mielessä. Ja tähän päivään asti olen ollut liikkeessä kokoajan, joten nyt vasta tuli kirjoiteltua. Suunnitelmissa on matkustella heti kun saa taas kerättyä rahaa kunnon reissuun, viikko jossakin etelämpänä. Kreikka ja Italia kiehtoo. Viimeistään silloin tulee sitten uutta tekstiä, mutta sitähän ei koskaan tiedä milloin ehdin taas matkan päälle!

Kiitos kaikille jotka kirjoittelivat minulle Irlantiin rohkaisevia viestejä, apu tuli tarpeeseen ja paransi aina mieltä!